Info
TEATTERILAVASTUS EPÄAINEELLISTUULavastustaide näyttää olevan suurimman myllerryksen kynsissä sitten sähköenergian valaistua ja koneistettua näyttämöt. Digitaalinen media, projisointi- ja äänentoistovälineiden sekä valaistustekniikan kehitys tarjoavat draamallisen kerronnan kehittämiselle huimaavia näkymiä. Seuraammeko parhaillaan elävien esiintyjien ja Edvard Gordon Graigin jo yli sata vuotta sitten unelmoimien ylimarionettien, ihmiset tarpeettomiksi tekevien koneiden, välistä kamppailua?
Liikkuvia projisointeja on käytetty näyttämökuvan osana jo 1920-luvulta, Svevolod Meyerholdin ajoista lähtien. Teatteri on aina valjastanut uudet välineet palvelukseensa sekä yllättääkseen yleisöään että välittääkseen sanomansa oman aikansa katsojille. Kerronnan videoistuminen ja elokuvallistuminen on johtanut lavastuksen epäaineellistumiseen. Nykytanssissa tämä kehitys on edennyt ehkä pisimmälle ja vain harvassa koreografiassa on enää lavastusta. Digitaalisesti tuotetut kuvat ja rikastunut valo- sekä äänimaailma korvaavat kolmiulotteisen, käsinkosketeltavan todellisuuden. Tuntuu miltei siltä, ettei käsityön jälki saa tänä päivänä erottua näyttämöllä. Onko näyttämökuvan oltava valokuvamainen ja virheettömästi huipputekniikalla toteutettu todellisuuden kopio, imitaatio?
Tilaa jäsentävät ja muokkaavat lavastusratkaisut eivät kuitenkaaan voi kokonaan kadota teatterista, olipa kyse perinteisestä draamakerronnastasta tai nykyteatterista. Esiintyjät kaipaavat ympärilleen myös kolmiulotteisia rakenteita ja oikeita esineitä ilmaisunsa tueksi. Esityksen dramaturgia muodostuu yhä useammasta samanaikaisesta kerroksesta, joten lavastajan on työskenneltävä entistä tiiviimmin yhdessä projisointi-, valo- ja äänisuunnittelijoiden kanssa näyttämökuvia rakennettaessa. Suunnittelutyöryhmän jäsenillä, erityisesti lavastajalla ja pukusuunnittelijalla on oltava ikäänkuin kaksisuuntainen hahmotuskyky. Heidän on kyettävä asettumaan sekä esiintyjän asemaan näyttämöllä että yleisön rooliin katsomossa.
Perimmältään lavastus on kuvataidetta tilassa, muuttuvine ja liikkuvine elementteineen. Tapahtuma-ajan ja -paikan lisäksi voidaan välittää paljon muitakin viestejä, jotka määrittävät vaikkapa kokijan näkökulmaa, mielentilaa tai tapahtumien todellisuuden tasoa, esimerkiksi muistojen, toiveiden tai unen maailmaa. Uudet ilmaisuvälineet entisten rinnalla moninkertaistavat näyttämökerronnan mahdollisuudet. Eri ilmaisukeinoilla voidaan kertoa eri asioita, kaiken ei tarvitse olla yksi yhteen. Sitä mikä ilmaistu selkeästi tekstissä, ei ehkä kannata alleviivata muilla keinoin. Näin voidaan rakentaa rinnakkaisia tasoja ja välittää syventäviä tai jopa keskenään ristiriitaisia viestejä. Harkittu epäsuhta näyttämöllä herättää katsojan mielenkiinnon ja tarjoaa avaimia teoksen tulkintaan.